Viime torstaina 24.7. Kansanlähetystä ravisteli kahden työntekijämme surma Heratin kaupungissa Afganistanissa. Tapahtunut herätti paljon kysymyksiä: Miksi joku tappaa ihmisiä, jotka ovat tulleet auttamaan hänen kansaansa? Miten Jumala voi sallia tällaista? Eikö hän varjelekaan omiaan? Mikä saa jonkun lähtemään henkensä uhalla vieraaseen maahan vaikeisiin olosuhteisiin auttamaan ihmisiä?
Netissä käytävästä keskustelusta päätellen kaikki eivät ymmärräkään, miksi kenenkään pitäisi mennä auttamaan afganistanilaisia. Jos he kerran ovat tuollaisia kiittämättömiä lurjuksia, jotka tappavat auttajansa, niin pärjätkööt sitten omillaan, toteaa moni. Onhan niitä avuntarvitsijoita täällä Suomessakin. Kritiikki tekemäämme työtä kohtaan sai minut pohtimaan toimintamme motiiveja ja ennen kaikkea sitä, kenelle teemme työtä. Jos lähdemme vieraisiin maihin siellä olevien ihmisten vuoksi tai palvelemme ihmisiä täällä Suomessa heidän itsensä takia, johtopäätös on looginen. Meidän tuleekin auttaa vain niitä, jotka ansaitsevat sen ja ymmärtävät olla kiitollisia. Silloin keskitämme työmme sinne, missä toimintamahdollisuutemme ovat hyvät ja kirkko kasvaa kohisten. Afganistanilaiset saavat itse parantaa elinolojaan. Turha japanilaisillekaan on julistaa evankeliumia, kun se ei kerran näytä kiinnostavan.
Jos taas teemme työtä Jumalalle, asetelma on aivan toinen. Silloin emme kysy, mitä lähimmäisemme ansaitsevat, vaan mitä Jumala tahtoo meidän tekevän. Jeesus opetti: ”rakastakaa vihamiehiänne, tehkää hyvää ja lainatkaa toivomatta saavanne mitään takaisin. Silloin teidän palkkanne on suuri ja teistä tulee Korkeimman lapsia, sillä hän on hyvä kiittämättömille ja pahoille.” (Luuk. 6:35) Olemmeko mekään osanneet olla kiitollisia Jumalalle hänen hyvyydestään? Kuinka usein meidänkin oli kuultava evankeliumi, ennen kuin otimme sen vastaan? Mekään emme ole ansainneet edes Jumalan ajallisia lahjoja saati sitten syntien anteeksiantamista ja iankaikkista elämää. Työtovereitani motivoi rakkaus. He olivat saaneet kokea Jumalan ehdotonta rakkautta ja tätä rakkautta he tahtoivat jakaa toisillekin.
Miten siis tästä eteenpäin? Siihen minulla ei ole vastausta. Sen vain tiedän, ettei Kansanlähetyksen ja sen yhteistyöjärjestön pidä ratkaista asiaa kansanäänestyksellä vaan etsiä Taivaallisen Työnantajan tahtoa. Samalla kun rukoilemme surmattujen avustustyöntekijöiden omaisten ja ystävien puolesta, muistakaamme näiden järjestöjen johtajia.
Verityön jälkeen lippu oli puolitangossa Ryttylän Lähetyskeskuksessa. Lipussa oli kuitenkin edelleen risti, voiton merkki.
ANNAN KUULUMISIA 